Naru korvassa - vähä mageeta!

Tauno: Oltiin emännän kanssa tässä aamupäivällä 9 kilsan lenkillä. Käveltiin Pihliksestä Viikkin koetilan kautta Vanhankaupunginlahdelle ja sieltä jokivartta kotio.

Viikissä me nähtiin yhdessä aitauksessa emboja. Emäntä kävi väittämään, että ne ovat lampaita, mutta satavarmana olen nähnyt telkkarissa samanlaisen eläimen ja sen vieressä luki että Embo. Että turha nassuttaa meikäläiselle. Kandee välillä vähän päivittää omaa eläinoppiaan.

Lenkki oli muuten oikein kiva, mutta emäntä taas hermostui kun kaksikin pyöräilijää ajaa suhahti niin hirviän läheltä ohi, että meikäläinenkin oli heittää volttia. Kun takaa lähestyvät pyöräilijät eivät soita kelloa, niin emäntä ei kuule ajoissa niiden tuloa. Ei vaikkei edes kävele naru korvassa. Tai sellaiset pyöreät mokkulat korvien päällä.

Oon muuten aatellu itsekin hankkia narun korvaan. Mullahan on jo päässä nämä nahkaiset lärpäkkeet. Narun vois pistää tulemaan toisen lärpäkkeen alta ja sitoa vaikka hännäntyveen kiinni. Vähä äheetä! Ehkä henkilökuntakin sitten paremmin ymmärtäis, etten millään voi kuulla (ja noudattaa) kaikkia käskyjä.
Ehkä ihmiset käyttää niitä samasta syystä. Tai sitten niiden korvat soi niin kovaa, että se häiritsee muita.


Ihmiset laittavat hankaliin paikkoihin liikennemerkkejä selventämään tilannetta. (Emäntä otti tuon kuvan tänään Viikissä, lähellä sitä taloa, jossa on paljon "makkaralääkäreitä")

Siskolle kuutoset!

Tauno: Kuvassa oma sisarusparveni 2.9.06 Paraisilla, jossa olemme syntyneet. Täytimme kaksi vuotta 30.8. (Eikö siis 30.7.)

Tauno: Onnea rakkaalle Sara-siskolle, joka pyöräytti elokuun puolivälissä kuutoset, kolme kumpaakin sukupuolta. Voimia kovasti hälle, että jaksaa niiden pienten vilperttien kanssa.

Usein olen täällä valitellut sitä, ettei meikäläinen pääse sukua jatkamaan, ei vaikka kuinka yrittää. Vaan tässä viikkonen sitten oli kuulkaa lähellä! Vedin emäntää narun päässä tuolla Vantaan jokirannassa, kun vastaan tuli yksi tuttu savelalainen corgityttö, joka korkeasta iästään huolimatta on erinomaisen hehkeä. En muista hänen nimeään, mutta olkoon nyt vaikka Elisabeth. Hällä henkilökunta kulkee mukana rollaattorilla ja hän itse vapaana, säyseä kun on luonteeltaan. Emäntähän ei sitä uskonut, joten kun kävelytietä pitkin tuli yllättäin auto ja toisesta suunnasta kaksi pyöräilijää, nappasi emäntäni meidät molemmat tiukasti otteeseensa, Elisabethin toiseen käteen ja minut toiseen.

Kekkasin heti, että tässähän on loistava tilaisuus ja pomppasin Elisabethin pitkän selän päälle. "Oh Dear!" hihkaisi Elisabeth, mutta emäntä ei uskaltanut päästää armaani pannasta irti. Loppujen lopuksi hän onnistui tempomaan meidät eroon toisistamme ja ristiriipuntaa muistuttavalla otteella pitämään meidät poissa suvunjatkamispuuhista sen aikaa kun liikenneruuhka kävelytiellä vähän helpotti.

Pieleen meni siis sekin yritys, joten täytyy vissiin odotella, että Ansa pukkaa meille taas kolmen kuukauden kuluttua jotain kivaa perheenlisäystä vihreän vinkulelun, vessapaperirullan hylsyn ja punaisen pallon seuraksi; hällähän on nyt just juoksu.